Pimeys oli syvää bunkkerissa.

The darkness was profound in the bunker.

Aino istui kylmällä betonilattialla, hänen vieressään Eero ja Kaisa.

Aino sat on the cold concrete floor, with Eero and Kaisa beside her.

Yllä oleva lumi oli peittänyt heidät.

The snow above had covered them.

Sade oli alkanut myöhään yöllä, ja heidät yllätettiin.

The storm had started late at night, and they had been caught by surprise.

Eero tutki aina uusia reittejä, ja nyt he olivat jumissa maan alla.

Eero always explored new routes, and now they were stuck underground.

Ilma oli kylmä, ja he jakoivat huovan.

The air was cold, and they shared a blanket.

Rätisevä radio oli ainoa yhteys ulkomaailmaan, mutta kanavat olivat hiljaisia.

The crackling radio was the only connection to the outside world, but the channels were silent.

Valot hehkuivat himmeästi, jättäen varjoja seinille.

The lights glowed dimly, casting shadows on the walls.

Kaisa, nojaillen betoniovea vasten, kuunteli linttenät ja sanoi: "Tämä ei voi kestää ikuisesti.

Kaisa, leaning against the concrete door, listened intently and said, "This can't last forever.

Joku tulee etsimään meitä.

Someone will come looking for us."

" Hänen äänensä oli rauhallinen, mutta jokainen tiesi hänen samaan aikaan tarkkailevan kalenteriinsa.

Her voice was calm, but everyone knew she was simultaneously keeping track on her calendar.

Hän oli aina se, joka löysi huumorin jopa vaikeista tilanteista.

She was always the one who could find humor even in tough situations.

Aino halusi sanoa jotain Eerolle.

Aino wanted to say something to Eero.

Hän oli aina ihaillut Eeron huolettomia seikkailuja.

She had always admired Eero's carefree adventures.

Mutta nyt, kun hän istui niin lähellä, sanat tuntuivat jäätyvän kurkkuun.

But now, sitting so close to him, the words seemed frozen in her throat.

Hän ei halunnut menettää mahdollisuutta kertoa tunteistaan, jos tämä olisi viimeinen heidän hetki yhdessä.

She didn't want to miss the chance to express her feelings if this was their last moment together.

"Meidän täytyy keksiä tapa päästä ulos", Eero sanoi, katsoen ympärilleen.

"We need to figure out a way to get out," Eero said, looking around.

"Ehkä me voimme antaa jonkinlaisen signaalin ulos.

"Maybe we can send some kind of signal outside."

" Hänen äänensä oli täynnä toivoa, ja Aino tunsi pienen lämmön sydämessään.

His voice was full of hope, and Aino felt a small warmth in her heart.

Kaisa nyökkäsi.

Kaisa nodded.

"Jos me saamme heijastettua valoa jotenkin ulos.

"If we can somehow reflect light outside...

Mutta se on riski.

But it's a risk.

Valonlähteemme eivät kestä ikuisesti.

Our light sources won't last forever."

"Kun he suunnittelivat, Aino yritti kerätä rohkeutta.

As they planned, Aino tried to muster courage.

Ehkä, jos he joutuivat odottamaan vielä hetken, hän voisi kertoa Eerolle.

Maybe, if they had to wait a little longer, she could tell Eero.

Yllättäen Eero pomppasi seisomaan.

Suddenly, Eero jumped to his feet.

"Hei!

"Hey!

Metallikappaleet, jotka ovat seinällä.

The metal pieces on the wall.

Me voimme käyttää niitä heijastamaan valoa!

We can use them to reflect light!"

" Hän etsi innokkaasti taskulampun.

He eagerly searched for a flashlight.

Kun Eero ja Kaisa yrittivät säätää valoa, Aino teki päätöksen.

While Eero and Kaisa tried to adjust the light, Aino made a decision.

Hän käveli varovasti Eeron luo.

She walked carefully over to Eero.

"Eero," hän sanoi hiljaa.

"Eero," she said quietly.

Hän kääntyi katsomaan häntä, harjaantuneet kädet pysähtyivät hetkeksi.

He turned to look at her, his practiced hands pausing momentarily.

"Mitä on?

"What is it?"

" hän kysyi, hänen sävynsä utelias.

he asked, his tone curious.

Aino hengitti syvään.

Aino took a deep breath.

"Minun pitää kertoa sinulle jotain.

"I need to tell you something.

Olen pitänyt sinusta pitkään, ja vaikka olen pelännyt mitä tapahtuisi, en voi enää olla hiljaa.

I've liked you for a long time, and even though I've been afraid of what might happen, I can't stay silent anymore."

"Eero katsoi häntä yllättyneenä, mutta hymy kiiri hänen kasvoilleen.

Eero looked at her in surprise, but a smile spread across his face.

"Miksi et sanonut aiemmin?

"Why didn't you say anything earlier?

Minäkin pidän sinusta.

I like you too."

" Hän kosketti Aino käteen kevyesti.

He touched Aino's hand lightly.

Tuo pieni tunnustus antoi lämpöä pimeydessä.

That small confession provided warmth in the darkness.

Heidän koetellessa valonsignaalia, hätävalot alkoivat vilkkua bunkkerin katolta.

As they tried the light signal, emergency lights began to blink from the bunker roof.

Lumi heijasti valoa takaisin, toivoen pelastajien huomaavan heidät.

The snow reflected the light back, hoping the rescuers would notice them.

Kun radio lopulta virisi eloon ja pelastussanoma kuului heille, Aino tunsi helpotuksen.

When the radio finally crackled to life and a rescue message reached them, Aino felt relief.

He olivat turvassa, ja hän oli vihdoin kertonut tunteistaan.

They were safe, and she had finally told him her feelings.

Sillä hetkellä hän tajusi, ettei ollut mitään tärkeämpää kuin rohkeus sanoa, mitä tunsi.

At that moment, she realized there was nothing more important than the courage to say what you feel.