Talvi oli saapunut Helsinkiin kuin kutsumaton vieras, peittäen kaupungin valkoiseen peittoonsa.

Winter had arrived in Helsinki like an uninvited guest, covering the city with a white blanket.

Aino seisoi keskellä Helsingin päärautatieasemaa, kädessä kuppi kuumaa kahvia, tuijottaen ilmoitustauluja.

Aino stood in the middle of Helsinki's main train station, holding a cup of hot coffee, staring at the announcement boards.

Junat olivat myöhässä, kiitos lumimyrskyn, joka riehui kaupungin yllä.

The trains were delayed, thanks to the snowstorm raging over the city.

Vesa oli saapumassa.

Vesa was arriving.

Lapsuudenystävä, jonka hän ei ollut nähnyt vuosiin.

A childhood friend whom she hadn't seen in years.

Vesan muutto ulkomaille tuntui vain eiliseltä, mutta vuodet olivat kuluneet nopeasti.

Vesa's move abroad felt like it was only yesterday, but the years had passed quickly.

Ainoa mietitytti, olivatko he enää samoja henkilöitä, jotka nauroivat samoille vitseille ja jakoivat salaisuuksia ilman huolta huomisesta.

Aino wondered if they were still the same people who laughed at the same jokes and shared secrets without a worry for tomorrow.

Mitä jos heidän välillään ei ollut enää mitään yhteistä?

What if they no longer had anything in common?

Ihmiset kiirehtivät ohitse, vetäen matkalaukkuja tai paksuihin takkeihin kääriytyneinä.

People hurried by, pulling suitcases or wrapped in thick coats.

Aino käänsi katseensa ulos, missä lumihiutaleet leijailivat hiljaa alas.

Aino turned her gaze outside, where snowflakes were quietly drifting down.

Vaikka kaupungin vilinä ja kiire ympäröivät häntä, hetkessä oli jotain rauhoittavaa.

Although the city's hustle and bustle surrounded her, there was something calming in the moment.

Viimein kaiutin kajahti eloon kertoen, että Vesan juna oli saapumassa.

Finally, the loudspeaker came to life, announcing that Vesa's train was arriving.

Aino tunsi sydämensä hakkaavan.

Aino felt her heart pounding.

Hän liikkui asemahalleissa, etsi katseellaan tuttua hahmoa joukosta.

She moved through the station halls, searching for a familiar figure in the crowd.

Ja sitten, hän näki hänet.

And then, she saw him.

Vesa, hymy kasvoillaan, heilautti kättään ihmisjoukossa.

Vesa, with a smile on his face, waved his hand in the crowd.

Aino huokaisi helpotuksesta.

Aino sighed in relief.

Se oli sama hymy, jonka hän oli nähnyt lukuisissa muistoissa.

It was the same smile she had seen in countless memories.

"Aino!"

"Aino!"

Vesa huudahti, ja lämpö heidän välillään oli kuin talven keskelle tuotu lupaus keväästä.

Vesa exclaimed, and the warmth between them was like a promise of spring brought to the middle of winter.

He halasivat pitkään, hymyillen toisilleen.

They hugged for a long time, smiling at each other.

Asema oli täynnä ihmisiä, mutta kahdestaan he tuntuivat olevan kuin omassa, rauhallisessa maailmassaan.

The station was full of people, but together they felt as if they were in their own peaceful world.

Kun he astuivat ulos aseman ovista, lumi satoi hiljalleen heidän päälleen, kuin tervetulotoivotuksena uudelle tarinalle.

As they stepped out of the station doors, the snow gently fell on them, like a welcome to a new story.

"Voidaanko mennä kahville?"

"Can we go for coffee?"

Vesa ehdotti katsellen ympärilleen kuin etsien vanhan kaupungin tuttuja maamerkkejä.

Vesa suggested, looking around as if searching for familiar landmarks of the old city.

"Se kuulostaa täydelliseltä," Aino vastasi, tunsi jännityksen purkautuvan sisältään.

"That sounds perfect," Aino replied, feeling the tension release from within her.

He astelivat vierekkäin, puhuivat ja nauroivat, kuin aika ei olisi koskaan kuluttanut heidän väliään.

They walked side by side, talking and laughing, as if time had never strained their bond.

Kahvilassa he istuivat pienen pöydän ääreen, kahvikupit käsissään, ja maailma heidän ympärillään unohtui.

In the café, they sat at a small table, coffee cups in hand, and the world around them faded away.

Kysymyksiä, tarinoita, yhteistä menneisyyttä ja uutta nykyisyyttä.

Questions, stories, shared past, and a new present.

Aino huomasi, että vaikka he olivat muuttuneet, ystävyyden perusta oli yhä vahva.

Aino realized that while they had changed, the foundation of their friendship was still strong.

Heillä oli yhä yhteistä - halu olla toistensa elämässä.

They still had something in common - the desire to be in each other's lives.

Kun ilta eteni, Aino tunsi, ettei enää pelännyt muutosta.

As the evening progressed, Aino felt she no longer feared change.

Ehkä oli hyvä antaa muinaisten siteiden herätä uudelleen eloon, sillä ne saattoivat opastaa tulevaan.

Perhaps it was good to let old ties come back to life, for they might guide the way to the future.

Vesa ja Aino nousivat pöydästä, lumisade jatkui.

Vesa and Aino rose from the table; the snow continued to fall.

Uusi luku ystävyydessä alkoi, ja Aino tiesi, ettei ollut mitään, mitä ei voisi ratkaista yhdessä.

A new chapter in their friendship began, and Aino knew there was nothing they couldn't resolve together.