Helsinki oli kylmä ja hiljainen.

Helsinki was cold and quiet.

Lumi peitti kaiken.

Snow covered everything.

Vanhat kerrostalot seisoivat kuin aaveet kujien varrella.

Old apartment buildings stood like ghosts along the alleys.

Aino kulki uupuneena, mutta päättäväisenä.

Aino walked wearily, but determinedly.

Hänen hengityksensä näkyi höyrynä kylmässä ilmassa.

Her breath was visible as steam in the cold air.

Hän takertui muistoihin menneestä maailmasta, silloin kun elämä oli normaalia ja Jussi oli hänen vierellään.

She clung to memories of a world gone by, back when life was normal and Jussi was by her side.

Mari kulki Ainon vieressä, polkiessaan lunta.

Mari walked beside Aino, trudging through the snow.

He olivat ystäviä, jotka kohtalon oikut olivat yhdistäneet.

They were friends whom fate had brought together.

“Aino, oletko varma tästä?

"Aino, are you sure about this?"

”, Mari kysyi huolissaan.

Mari asked worriedly.

“Alue on vaarallinen.

"The area is dangerous.

Nyt vielä enemmän, kun lumi peittää näkyvyyden.

Even more so now, when the snow obscures visibility."

”Aino katsoi Mariin ja nyökkäsi.

Aino looked at Mari and nodded.

“Tiedän, mutta minun on löydettävä hänet.

"I know, but I have to find him.

Jussi voi olla elossa.

Jussi could be alive.

En voi luovuttaa.

I can't give up."

”Heillä ei ollut aikaa menettää.

They did not have time to lose.

Heidän täytyi liikkua ennen pimeän saapumista.

They needed to move before darkness fell.

Moni selviytyjä oli varoittanut ankarasta talvesta ja sen tuomista vaaroista.

Many survivors had warned about the harsh winter and the dangers it brought.

Kylmä ei ollut heidän ainoa vihollisensa.

The cold wasn't their only enemy.

Ryöstelevät joukot olivat uhka, ja ruoka oli vähissä.

Looting gangs were a threat, and food was scarce.

He saapuivat alueelle, josta oli huhuja selviytyjistä.

They arrived at the area where there were rumors of survivors.

Vanhat autot täyttivät kadut kuin unohdetut lelut.

Old cars filled the streets like forgotten toys.

Silloin Aino kuuli ääniä.

That's when Aino heard voices.

Hän pysähtyi ja kuunteli tarkasti.

She stopped and listened intently.

Askeleita lähestyi.

Footsteps were approaching.

Nopea vilkaisu Marin kanssa, ja he piiloutuivat kuluneen liikkeen ikkunan taakse.

A quick glance with Mari, and they hid behind the worn-out shop's window.

Joukko tuli näkyviin.

A group came into view.

Selvästi selviytyjiä, mutta varovaisia ja valppaita.

Clearly survivors, but cautious and alert.

Ainolla sydän tykytti jännityksestä ja pelosta.

Aino's heart pounded with excitement and fear.

Kukaan heistä ei näyttänyt heti tutulta.

None of them looked immediately familiar.

Sitten ryhmän takaosasta kuului tuttu ääni.

Then, from the back of the group, came a familiar voice.

“Anna olla, Tapio.

"Let it be, Tapio.

Katso, eihän se ole uhka.

Look, they're not a threat.

Anna niiden olla.

Let them be."

”Ääni oli Jussin.

The voice was Jussi's.

Aino tunsi kyyneleiden täyttävän silmänsä, kun hän heittäytyi esiin.

Aino felt tears well up in her eyes as she threw herself into view.

“Jussi!

"Jussi!"

”Hetken epäröinti, ja sitten he juoksivat toisiaan kohti lumeen.

A moment of hesitation, and then they ran toward each other through the snow.

Heidän halauksensa oli tiukka ja kipeästi kaivattu.

Their embrace was tight and long-needed.

Mari seisoi heidän lähellään, hymyillen helpotuksesta.

Mari stood near them, smiling with relief.

Jussi hymyili siskolleen.

Jussi smiled at his sister.

“Luulin jo menettäneeni sinut.

"I thought I had lost you.

Niin paljon on tapahtunut.

So much has happened."

”“Aika jatkaa yhdessä.

"It's time to continue together.

Me löydämme keinon selvitä.

We'll find a way to survive.

Me kaikki,” Aino vastasi.

All of us," Aino replied.

He liittyivät mukaan uuteen ryhmään.

They joined the new group.

Yhdessä he etsisivät turvapaikan, paikan jossa voisi vielä olla toivoa ja rauhaa.

Together they would search for a safe place, a place where there could still be hope and peace.

Aino oli oppinut paljon matkallaan—ei pelkästään selviytymisestä, mutta myös toivosta ja ystävyyden voimasta.

Aino had learned much on her journey—not just about survival, but also about hope and the power of friendship.

Ulkona lumisade jatkui, mutta sisällä sydämissä syttyi uusi liekki.

Outside, the snowfall continued, but inside, a new flame ignited in their hearts.