Lunta satoi hiljalleen pienten, kimaltelevien hiutaleiden muodossa, peittäen kaiken valkoiseen vaippaan.

The snow fell gently in the form of small, glittering flakes, covering everything in a white blanket.

Aino seisoi perheen vanhan talon pihalla, jonne pakkaslumi oli ehtinyt kasautua.

Aino stood in the yard of the family's old house, where the crisp snow had managed to pile up.

Oli jouluaattoaamu, ja lämpö tuntui pysähtyneen talvisen jään alla.

It was Christmas Eve morning, and warmth seemed to have paused beneath the winter ice.

Sisällä talossa tuoksui piparkakku ja kuuma glögi, mutta Ainon ajatukset harhailivat yläkertaan, pimeään ullakkoon.

Inside the house, there was the scent of gingerbread and hot mulled wine, but Aino's thoughts wandered upstairs to the dark attic.

Ullakko oli paikka täynnä unohdettuja esineitä ja perheen vanhoja muistoja, eikä kukaan ollut käynyt siellä pitkään aikaan.

The attic was a place full of forgotten items and old family memories, and no one had been there for a long time.

Kun Aino kiipeili portaita ylös koristelemaan taloa, hän huomasi vanhan laatikon multasäkkien alla.

As Aino climbed the stairs to decorate the house, she noticed an old box under the bags of soil.

Uteliaisuus veti häntä puoleensa, ja hän avasi laatikon.

Curiosity drew her in, and she opened the box.

Laatikon sisällä oli vanhoja valokuvia ja kirjeitä, mutta yksi kirje kiinnitti Ainon huomion.

Inside the box were old photographs and letters, but one letter caught Aino's attention.

Se oli kulunut ja kellastunut kirje, jonka lähettäjää hän ei tunnistanut.

It was a worn and yellowed letter, whose sender she didn't recognize.

Aino avasi kirjeen ja luki sanat, jotka kertoivat tuntemattoman sukulaisen tarinaa.

Aino opened the letter and read the words that told the story of an unknown relative.

Ainon sydän sykki nopeammin.

Aino's heart beat faster.

Tämä oli salaisuus, josta kukaan ei ollut koskaan puhunut.

This was a secret that no one had ever talked about.

Mika, Ainon veli, vain kohautti olkapäitään kuunnellessaan tarinaa ullakolla löydetystä kirjeestä.

Mika, Aino's brother, just shrugged his shoulders while listening to the story of the letter found in the attic.

"Miksi tonkia menneitä?

"Why dig up the past?

Jouluhan on jo nurkan takana," Mika sanoi väsyneenä.

Christmas is just around the corner," Mika said wearily.

Eeva, heidän äitinsä, muuttui sen sijaan jäykäksi ja välinpitämättömäksi aina, kun Ainon löytö mainittiin.

Eeva, their mother, on the other hand, became stiff and indifferent whenever Aino's discovery was mentioned.

Mutta Aino ei voinut jättää asiaa sikseen.

But Aino couldn't let the matter rest.

Hän seurasi Eevaa keittiöön, jossa jouluruoka jo poreili kattiloissa.

She followed Eeva into the kitchen, where the Christmas meal was already simmering in the pots.

Äidin ilme oli väsynyt.

Her mother's expression was tired.

"Äiti, minun on saatava tietää," Aino alkoi rauhallisesti.

"Mother, I need to know," Aino began calmly.

"Kirjeessä puhutaan perheestä.

"The letter talks about family.

Se on tärkeä."

It's important."

Eeva kääntyi, silmät vetiset.

Eeva turned, her eyes watery.

"Se henkilö... kirjeen kirjoittaja... on isäsi veli," Eeva kuiskasi lopulta.

"That person... the author of the letter... is your father's brother," Eeva whispered finally.

"Hän katosi kauan sitten, ja kirje on ainoa, mitä jäi."

"He disappeared long ago, and the letter is the only thing that remains."

Joulupäivällisellä Aino istui hiljaa, mietteliäänä.

At Christmas dinner, Aino sat quietly, thoughtful.

Eeva alkoi kertoa tarinaa vuosien takaa: perheestä, jonka jäsenet olivat kadonneet elämästä.

Eeva began to tell the story from years ago: about a family whose members had vanished from life.

Aino kuunteli, ja jokin painavan verhon kaltainen nousi hänen sydämeltään.

Aino listened, and something heavy, like a curtain, lifted from her heart.

Kun ilta kääntyi yöhön, Aino tunsi sydämessään lämmön.

As evening turned into night, Aino felt warmth in her heart.

Vihdoinkin hän oli löytänyt yhteyden perheeseensä.

Finally, she had found a connection to her family.

Se ei ollut kirje, joka oli tärkeä, vaan se, mitä se avasi - mahdollisuuden tietää ja kuunnella toisia.

It wasn't the letter that was important, but what it opened up—the opportunity to know and listen to others.

Jouluvaltameri oli puhdistanut perheen salaisuuden, ja Ainon olo oli kevyempi.

The Christmas sea had cleansed the family secret, and Aino felt lighter.

Pöydän ääressä oli rauha, uusi alku.

There was peace at the table, a new beginning.