Helsinki oli muuttunut.

Helsinki had changed.

Kaukana olivat vilkkaan kaupungin äänet ja ihmisvilinä.

Far away were the sounds of a bustling city and the throng of people.

Sen sijaan kadut olivat hiljaisia, täynnä särkyneitä ikkunoita ja kaatuneita lyhtypylväitä.

Instead, the streets were quiet, filled with shattered windows and fallen lampposts.

Luonto oli alkanut vallata takaisin betonin; puut ja pensaat kasvoivat vapaasti, lehtien väri hehkui syksyn keltaista ja punaista.

Nature had begun to reclaim the concrete; trees and bushes grew freely, their leaves glowing in the yellow and red of autumn.

Aino katseli murheellisena ympärilleen.

Aino looked around sadly.

Tämä oli ollut hänen kotikaupunkinsa.

This had been her hometown.

Nyt se oli varjo entisestä.

Now it was a shadow of its former self.

Eräänä päivänä Aino kuuli yllättäen vanhasta radiosta jotakin.

One day, Aino suddenly heard something from an old radio.

Se oli vain kohinaa aluksi, mutta pian kuului sanoja.

It was just static at first, but soon there were words.

Vieras ääni, mutta suomea.

A foreign voice, but in Finnish.

"Me tarvitsemme apua," se sanoi.

"We need help," it said.

Aino yrittikin ymmärtää, mitä hän kuuli, ja tunsi sydämensä sykkivän nopeammin.

Aino tried to understand what she was hearing and felt her heart beat faster.

Voisiko se olla totista?

Could it be serious?

Aino ja Eetu, hänen ystävänsä, olivat yhdessä löytäneet radion vanhasta autotallista.

Aino and Eetu, her friend, had found the radio together in an old garage.

Eetu oli hyvä elektroniikan kanssa, mutta hän oli skeptinen signaalin suhteen.

Eetu was good with electronics, but he was skeptical about the signal.

"Ehkä se on vain vanhaa nauhaa", Eetu sanoi kääntäen ruuvimeisseliä kädessään.

"Maybe it's just an old tape," Eetu said, turning a screwdriver in his hand.

Mutta Aino näki jotakin, mitä Eetu ei nähnyt – toivoa.

But Aino saw something that Eetu didn't – hope.

Ehkä siellä ulkona oli muitakin.

Maybe there were others out there.

Vielä elossa.

Still alive.

"Eetu, meidän on pakko tarkistaa tämä.

"Eetu, we have to check this.

Tämä voi olla meidän tilaisuutemme löytää muita", Aino vaati.

This could be our chance to find others," Aino insisted.

Eetu epäröi, mutta Aino teki selväksi, että ilman hänen apuaan signaalin lähteen löytäminen olisi mahdotonta.

Eetu hesitated, but Aino made it clear that without his help, finding the source of the signal would be impossible.

Lopulta Eetu nyökkäsi.

Finally, Eetu nodded.

"Hyvä on.

"Alright.

Yritetään."

Let's try."

He alkoivat kartoittaa kaupungin raunioita, kuunnellen tarkasti jokaista signaalia.

They began mapping the city's ruins, listening carefully to every signal.

Oli kylmä, ja tuuli ajoi lehtiä heidän jalkojensa ympärille.

It was cold, and the wind drove leaves around their feet.

Vaaroja oli kaikkialla – romahtaneita rakennuksia ja raunioiksi muuttuneita katuja.

Dangers were everywhere – collapsed buildings and streets turned to ruins.

Mutta Ainoa ajoi eteenpäin halu löytää perheensä ja ystävänsä, jotka olivat kadonneet.

But what drove Aino forward was the desire to find her family and friends who were lost.

Päivien etsinnän jälkeen he seisoivat lopulta vanhan kauppakeskuksen edustalla.

After days of searching, they finally stood in front of an old shopping center.

Signaali oli vahvin täällä.

The signal was strongest here.

He astuivat varovasti sisään, rikkoja rikkova lasi ratisi heidän jalkojensa alla.

They stepped cautiously inside, the glass crunching under their feet.

Ja siellä, maan alla, he löysivät pienen ryhmän ihmisiä.

And there, underground, they found a small group of people.

He olivat piilossa, mutta yhä hengissä.

They were hiding but still alive.

Signaali oli heidän.

The signal was theirs.

"Te löysitte meidät", sanoi yksi, ääni vapisten, mutta kiitollisena.

"You found us," said one, voice trembling but grateful.

Ainon kasvot kirkastuivat helpotuksesta ja ilosta.

Aino's face lit up with relief and joy.

Hän tiesi nyt, että hän ei ollut yksin.

She knew now that she was not alone.

Eetu, joka oli epäillyt signaalia, katsoi ympärilleen uusin silmin.

Eetu, who had doubted the signal, looked around with new eyes.

"Ehkä sinä olet oikeassa, Aino", hän myönsi.

"Maybe you were right, Aino," he admitted.

"Ehkä meillä on vielä toivoa."

"Maybe there's still hope for us."

Aino katsoi Eetun silmiin ja hymyili.

Aino looked into Eetu's eyes and smiled.

Täällä, hävityksen keskellä, oli syntynyt uusi ystävyys ja uusi lupaus.

Here, in the midst of devastation, a new friendship and a new promise had been born.

Ja tämän lupauksen myötä heidän tulevaisuutensa Helsingin raunioissa näytti vähän valoisammalta.

And with this promise, their future in the ruins of Helsinki looked a bit brighter.