Ylhäältä porottava aurinko teki päivän sietämättömän kuumaksi.

The sun blazing from above made the day unbearably hot.

Keskellä raunioitunutta kaupunkia oli tori, jossa henkiin jääneet vaihtoivat mitä tahansa, mistä he voisivat selvitä.

In the middle of the ruined city, there was a market where the survivors exchanged anything that might help them survive.

Eero asteli varovasti, hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta katseessaan oli päättäväisyyttä.

Eero walked cautiously, his clothes were worn, but there was determination in his gaze.

Hänellä oli selkeä päämäärä: hänen piti löytää lääkkeitä sisarelleen Ainolle.

He had a clear goal: he needed to find medicine for his sister Aino.

Torilla oli kuhinaa.

The market was bustling.

Ihmiset supisivat keskenään, vaihtoivat tavaroita toivoen jokaisessa kaupassa säilyvän hengissä ainakin yhden päivän lisää.

People whispered among themselves, exchanged goods in the hope that each trade would keep them alive for at least one more day.

Eeron katse kiinnittyi mieshenkilöön, Jussiin.

Eero's eyes caught sight of a man, Jussi.

Tämä oli väsähtäneen näköinen, mutta silmäterässä oli yhä elämää — muistutus menneestä maailmasta, jossa luottamus ja hyvyys olivat vielä mahdollisia.

He looked fatigued, but there was still a spark of life in his eyes—a reminder of a bygone world where trust and kindness were still possible.

Eero epäröi hetken.

Eero hesitated for a moment.

Hän tiesi, että Jussi oli kokenut kauppias, ja hänellä ei ollut paljoa tarjottavaa.

He knew that Jussi was an experienced trader, and he didn't have much to offer.

Mutta Eerolla oli hopeinen medaljonki, perintö oma perheeltään, ainoa arvoesine jonka hän omisti.

But Eero had a silver locket, an heirloom from his family, the only valuable item he owned.

Käsi väristen, Eero lähestyi Jussia.

With a trembling hand, Eero approached Jussi.

"Hei, tarvitsen lääkettä siskolleni.

"Hi, I need medicine for my sister.

Minulla on tämä," Eero sanoi ja ojensi medaljongin Jussille.

I have this," Eero said, extending the locket to Jussi.

Miehen katse kiinnittyi lockettiin, mutta hinta vaikutti hänestä liian pieneltä.

The man's gaze fixed on the locket, but the price seemed too small to him.

"Antibiootit ovat arvokkaita.

"Antibiotics are valuable.

Tämä ei riitä," Jussi vastasi, mutta Eero ei perääntynyt.

This is not enough," Jussi replied, but Eero did not back down.

Hän tiesi, että vaihtoehtoja ei ollut monia.

He knew there weren't many options.

"Tämä on kaikki mitä minulla on.

"This is all I have.

Minulla on velvollisuus sisartani kohtaan," Eero sanoi varmalla äänellä, katseessa päättäväisyyttä.

I have a duty to my sister," Eero said with a firm voice, determination in his eyes.

Hiljaisuus seurasi.

Silence followed.

Jussi nyökkäsi hitaasti ymmärtäen.

Jussi nodded slowly, understanding.

Hän näki Eeron silmissä jotain, mikä sai hänet miettimään menneitä: toivoa ja sitkeyttä, joita hän oli myös aikanaan arvostanut.

He saw something in Eero's eyes that made him think of the past: hope and persistence, which he had also once valued.

"Okei," Jussi sanoi lopulta, ojentaen pienen pullon antibioottia.

"Okay," Jussi finally said, handing over a small bottle of antibiotics.

"Pidä huolta hänestä."

"Take care of her."

Eero huokasi helpotuksesta ja kiitti Jussia.

Eero sighed with relief and thanked Jussi.

Hän puristi lääkepulloa lujasti kädessään ja kiiruhti siskonsa luo.

He clenched the medicine bottle tightly in his hand and hurried to his sister.

Tänä päivänä hän oli oppinut, että vaikka maailma oli synkkä, pienellä päättäväisyydellä ja uskomuksella empatiaan, elämä löysi tiensä jopa raunioituneessa maailmassa.

On this day, he had learned that even though the world was dark, with a bit of determination and belief in empathy, life found a way even in a ruined world.

Eerolle tämä oli uusi alku; hän oli löytänyt toivon keskeltä epätoivoa.

For Eero, this was a new beginning; he had found hope amid despair.